Tuomarilinjauksia osa.2
2011 SM-kilpailut olivat melkoinen survival-kenttä,”heikot sortuu elontieltä”. Lampaat olivat haasteellisia. Tai miten sen nyt ottaa. Eläimet ovat aina mitä ne sattuvat olemaan, eron tekee se kuinka me ne koiran kanssa händlätään. Koirahan on sitä mihin se on koulutettu omien ominaisuuksiensa lisäksi. Ongelmat koiran eläintenkäsittelyssä ovat yleensä ongelmia koira-ohjaaja suhteessa ja siinä kuinka paljon oikeasti on perehdytty eläintenkäsittelyyn ja onko tukena lukuisia työtunteja oikeista töistä, puhumattakaan oikea-ajoitteisesta koulutuksesta ja hyvin tehdyistä perusteista.
Tarkoitus oli pohdiskella nyt SM-kilpailuiden tuomarointi linjauksista. Kilpailuiden toisena päivänä totesin viimeistään, että mitkä ne linjaukset sitten olivatkin, niin eivät ne kyllä menneet yksiin monessakaan kohtaa entisten tietojeni kanssa. Osittain tämä saattoi johtua siitä, että puolet käytössä olevista pässikaritsoista olivat koiraimmuuneja. Ne reagoivat koiraan varsin omintakeisesti. Mitään vedenpitävää ennakkosuunnitelmaan ei niiden eläinten kohdalle voinut laatia. Pässikät olivat selkeästi aamupäivällä vaikeampia ja helpottuivat iltapäivää kohden. Olisin voinut ajatella, että linja tiukentuisi päivän loppua kohden, selkeästi eläinten helpottuessa, mutta en sitä voinut pisteiden perusteella mitenkään päätellä.
Paljon olisi kerrottavaa kaikesta näkemästä, mutta niin paljon jäi hämmästelyn varaan eikä niin ollen voi analyyttisesti pohtia.
Paimennuksen SuomenMestaruus taisto tuli vaivoin kahlattua läpi. Sijoitus kahden päivän tulosten perusteella oli 18. Jäätiin kauaksi tavoitteesta, joka oli ainakin 10 parhaan joukossa. Tulos jäi kovasti harmittamaan.
Kisaviikonlopun jälkeen oli tuomarin, Thomas Longtonin kurssipäivä. Ruodittiin Feidun hakuun lähtö vaikeuksia. Ensimmäisenä kisapäivänä tuomari oli kommentoinut koirasta, että se taistelee vastaan ja on hyvin itsenäinen. Maanantaina päädyimme siihen johtopäätökseen, että hakupaalulle kävellessämme pidän koiran liian lähellä ja näin ”tukin” sen näkyvyyden ja tilan työskennellä. Solmut lähtivät löystymään ja loppupäivästä ongelmat tuntuivat pyyhkiytyneen pois. Ongelma on suurin kisoissa, harvemmin kotona. Kotona kiistellään asioista hiukan eri tasolla.
Tähän asti pääsin pohdinnoissa SM-kisojen jälkeen. En oikein päässyt juuri minkäänlaiseen lopputulokseen, siitä, että opinko ks. kilpailuiden aikana jotain uutta. Mahdollisesti se prosessi jäi hyvin lyhyeksi. Nyt kuitenkin eletään jo lokakuun loppua ja viimeinen kisaviikonloppu tältä kaudelta on käsitelty.
Someron lokakuun kolmen päivän rutistus oli taas onnistunut esimerkki järjestelyiden sujuvuudesta ja ennen kaikkea tehokkuudesta. Perjantaina ja lauantaina ajettiin yhteensä liki 18 perusrataa samaan aikaan kun toisella pellolla pyöri kisaradat täydellä höyryllä. Tähän ei tiettävästi ole missään muualla vielä pystytty!
Kisojen aikana käytiin muutamia ihan mielenkiintoisia keskusteluja lajin arvostelusta. Pitkällä kotimatkalla ehtii pohtia monia asioita, tästä lähden nyt liikkeelle. Ensinnäkin kun ulkopuolisena katsojana arvostellaan ratoja, ovat ne niiden ratojen arviointeja, joita silloin seurataan. Ei ole tarkoitus arvostella kuskia taikka koiraa vaan sitä mitä he siellä tekevät, eli opetellaan tulkitsemaan erilaisia ratoja, miettimään virheiden vakavuusasteita.
Mietinkin, että kannataako enää ääneen ajatella minkälaista arvostelulinjaa itse pitäisi JOS olisi tuomari, koska alkoi tuntua siltä, että jos et tehnyt niin kuin olit pisteyttänyt jotain muuta, et enää seiso sanojesi takana. Muutamana esimerkkinä: kaikkihan tietävät, että on ajettava suoria linjoja, kuljettava porteista ja tehtävä tiukkoja käännöksiä. Ei silloin kukaan kysy, että miksi ajoit porttien ohitse, vaikka tiedät että siitä lähtee pisteitä, tai miksi ajoit linjan vierestä, kun tiedät, että siitä lähtee pisteitä. Vastaus noihin, kuin moneen muuhunkin ohjausvirheeseen voisi olla, että tein niin koska muuta en voinut.
Miksi en ohjannut koiraani täydelliselle hakukaarelle, miksi en tehnyt täydellistä nostoa ja korjannut luoksetuonti linjaa, kenties ohjasin lampaat väärältä puolelta tolppaa, ehkä sössin jaossa, ehkä en saanut lampaita häkkiin, ehkä koira leikkasi linjan häkiltä jakorinkiin, ehkä lampaat poistuivat ringistä, ehkä koira puri, ehkä sitä ehkä tätä. Kysymys on, että miksi et tee niin kun kerran tiedät kuinka se kuuluu tehdä? Niin miksi?
Se mitä tiedät ja miten sen toteutat ei olekaan niin helppoa. Luulisi sen nyt kaikkien tätä lajia vähän harrastavien tietää. Totta helvetissä tiedän rataa ajaessani missä menetän pisteitä, jos olen vieläpä samana päivän sanonut, missä niitä menetetään. Sitä ei suinkaan tarvitse huudella ulkopuolelta rataa ajaessani. Ilmeisesti tiedot on parempi pitää itsellään ja jakaa se vasta sitten kun on tarpeeksi pätevä näyttämään se myös käytännössä. Vai onko silloinkaan viisasta jakaa arvokasta infoa, johon olet itse käyttänyt aikaa ja hivenen vaivaa ottaessasi niistä selvää?
Jos tiedon ja taidon tason ja sen määrän on kuljettava samaa ”linjaa”, niin kuka oikeasti on pätevä arvostelemaan toisten ratoja. Ehkä arvostelun kuuluisikin pysyä ”workmanlikemanner” linjoilla. Kunhan homma tulee tehtyä niin se on melko lailla täydet ja unohdetaan nyanssien hiominen ja niiden syy/ seurausten pohtiminen.
Keskusteluissa mainittiin myös entuudestaan tuttu tieto. Jos lähetän koira ennen lähtötolppaa on siitä vähennettävä pisteitä. Se oli taas minulle uusi tieto, että kuinka paljon niitä vähennetään on xxxxx/ piste. Tämä on taas sellainen asia, joka kuuluu sinne nippelitieto osastolle ja jos siitä tähän kirjoitan, niin ryhdytäänkö minua tarkkailemaan sen takia, että tiedän tästä asiasta jotain ja teenkö juuri niin, kun oletan tietäväni kuinka se pitää tehdä. Hmmmm…vaikeaa.
Tuttavani oli viettänyt muutamia viikkoja Walesissa kisa- ja treenireissulla. Eräässä kilpailussa oli “isot pojat” tehneet isoa jakoa. Vaihtaneet paikkaa ja puoli koiran kanssa, leikanneet linjoja edestä ja takaa. Hän oli miettinyt, että voiko noin nyt tehdä, koska tiesi, että eihän niin voi tehdä. Oli sitten kysynyt yhdeltä näistä “isoista pjista” myöhemmin kurssilla, että miten niin isoja virheitä voi mennä tekemään. Vastaus oli ollut jotain, näin. Jos sinä hetkenä, niillä eläimillä, et voi tehdä täydellistä on sinun kuitenkin se tehtävä saatava tehdyksi jollain tavalla. Menetät pisteitä, mutta pääset seuraavaan tehtävään, josta saatat saada pisteitä. On suurempi häpeä yrittää täydellistä ja epäonnistua siinä, kuin tehdä se jotenkuten ja onnistua seuraavassa”. Näinhän se on. On muistettava isot linjat ja mietittävä missä voit vaalia tarkkuttaa, mutta jos siihen ei pysty mentävä sen virran mukana joka vie eteenpäin.
Myös asia, joka minut laittoi miettimään oli, kuinka helposti joskus annetaan kisassa periksi, jos asiat eivät mene niin kuin ne on suunnitellut. Jos hommat menevät täysin toivottomaksi, on totta kai kunnioitettavaa, että ohjaaja hoksaa itse keskeyttää, kuin se että huonon eläintenkäsittelyn(koiran tai eläinten) takia sen tekee tuomari. Mutta missä kohtaa keskeyttäminen on luovuttamista? Eihän niitä elukoita kotonakaan esim.jätetä tuomatta kotiin, jos ne ovat naapurin pellolla ja koira eksyi jonnekin muualle. On oltava sinnikäs, yritettävä, jaksettava ja uutterasti ohjattava uudelleen ja uudelleen. Haastettava koiraa etsimään se mitä se laitettu hakemaan. Ei vain kilpailuissa vaan myös kotona. Tämän myös itse huomasin. Fei rysäytti itsensä poistovarikolle pressulla peitetyn portin 5cm:n levyisestä aukosta niin määrätietoisesti, että jäin typertyneenä katsomaan, että sinne se vain survoutuu. Sain koiran takaisin pellon puolelle ja vaikka tiesin, että se on hylkäyksen paikka, jatkoin eteenpäin kunnes minulle toisin tullaan kertomaan. Jatkoin kuitenkin radan loppuun saakka ja olin siitä tyytyväinen ja sattunut ”vahinko” ei enää ollut niin suuri murhe, kuin mitä se olisi ollut jos olisin luovuttanut.
Kotona treenattaessa asiat menevät, niin kuin moni tietää, aina hyvin. Joskus hiukan haasteellisemmin. Viime viikkoina treenatessani koulutuksessa olevaa koiraa huomasin, että asiat kannattaa kotona tehdä niin vaikeasti kuin omalla mielikuvituksella on mahdollista. Eräässä koulutusoppaassa oli kirjoitettu suurin piirtein näin ”Jos ei koskaan poistu mukavuusalueelta, ei voi kehittyä” Vain haasteellisten ja vaikeiden harjoitusten kautta pystyy etenemään. Jatkuvasti työkäytössä olevat koirat kehittyvät eläintenkäsittelijöinä, joka on suuri etu kilpailuja ajatellen. Koirat, joilla ei ole mahdollista päästä päivittäin testaamaan omia kykyjään oikeissa töissä on tarjottava haasteellisia harjoituksia. On poistuttava jatkuvasti pois mukavuusalueelta, opetettava koiraa olemaan nokkelampi, nopeampi, reaktiivisempi…. Noh, näitä on mietittävä ensi talvi lisää, kuinka se tehdään.
Edellä mainittu koira sai perusradan suoritettua juuri tänä viikonloppuna. Hiukan naftein pistein, josta olin itselleni jonkin verran harmissani. Mutta ajatellen koulutukseen käytettyä aikaa (tai sen vähyyttä), en nyt jälkeenpäin pohdittuna pidäkään suoritusta niin kehnona, miltä se akuuttina vielä seuraavanakin päivänä tuntui. Muutama viikko on kuitenkin aika lyhyt aika.
Se moro ensi vuonna tavataan 
Ai niin. Uudet koiratarhat ovat nyt valömiit. Entiset hiekkatarhat on laitettu välillä “lepoon” mutta eivät ole kokonaan pois käytöstä.
Koirien terassitarhat.
